eilen oli SE päivä, kun oton kanssa päätimme tehdä muumipiparkakkutalon. ja SE päivä kun J meinasi päästä hengestään.

teimme taikinan, tulostimme kaavat netistä ja leikkelimme ne, kaulimme, muotoilimme, paistoimme koriselimme ja söimme koristekarkkeja koristellessamme. kaikki näytti kerrassaan loistavalta. piparitalon kokoamisen ajaksi sai otto mennä katsomaan piirrettyjä ja minä hihkaisin J:n apuun. ja sieltä siippani tulla rymisteli alakertaan "jaha mitäs nyt taas pitäisi tehdä". no pidellä kuivavia seiniä ja sillankaiteita että ne ottaa yhteen. saumausaineen kuivuminen kesti ilmeisesti liian kauan ja hän tokaisi, että tee joku toisenlainen sörsseli ja painui takaisin vinttiin.

...jaha..siispä jatkoin menestyksekkäästi yksinäni, kunnes koko komeus rojahti ja kaksi seinää meni poikki. KÄÄK! J:kin siinä valui pikkuhiljaa alakertaan ja olin valmis kietomaan pikku kätöseni armaani kaulaan (enkä tälläkertaa halatakseni). jo se on kumma, että sen kerran kun minä pyydän apua keittiössä (oli muuten ensimmäinen kerta naismuistiin, jos ei roskapussin ulosvientiä lasketa lukuun), niin tietokoneella autosivujen plaraaminen on tuhannesti tärkeämpää.

otto sai syödä piparitalon seiniä ja näyttivät nuo maistuvan sellaisenaankin. itse suuresti suivaantuneena silitin joulupöytäliinat ja laitoin ne pöydille ompelukoneen hörsköttäessä tonttuja pukinkonttiin. lisäksi aloitin varmasti jo vuosia nurkissa lojuneen tallivillapaidan kasaamisen, että ei se nyt ihan hukkaan mennyt sekään muumitalo...tai sen hajoaminen.

mielestäni kaiken huippu oli se, että jonas ei luultavasti vieläkään tajua minun olleen raivoissani, sillä pidin kerrankin suuni kiinni ja purin raivoni toimintaan....no, ehkäpä illalla pääsen ylpeänä julkaisemaan kuvan vihdoinkin valmiina olevasta paidastani. tästä tuotoksesta ja sen valmiiksi saamisesta olen aidosti ylpeä. kyllä se nii-in kauan on kestänyt.