mitä kauemmin asun täällä ruotsissa, sitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että loppujen lopuksi suomi on kovin hyvä maa asua. olen jopa tullut niinkin yltiöisänmaalliseksi, että harkitsen vakavissani tatuoivani suomileijonan niskaani....jonas ei sitävastoin ole innostunut asiasta.

viimeisimmän härdellin aiheutti tiistainen ultra, jossa edelleen todettiin maha-asukkaan olevan persaus kohti "ulko-ovea". nou hätä. olen kyllä asennoitunut, että tämänkin versio otetaan ulos keisarinleikkauksella. sitten torstaina neuvolakäynnillä tätini keskusteli jonkun 20+ keltanokkalääkärin kanssa (sorry vaan kaikki nuoret lääkärit) joka järjesti paniikin ja ajan kiireellisenä käännösyritykseen naapurikaupungin yliopistolliseen. jo tässä vaiheessa alkoivat otsasuoneni pullistua, sillä aikaisemmin kaikki tätini ja yksi lääkäri olivat sanoneet, että käännösyritystä ei kannata edes tehdä jos edellisen kohdalla käännös ei ole onnistunut. no siinä sitten järjestämään otolle hoitopaikkaa ja jonas perumaan ulkomaanvieraitaan, jotta pystyi olemaan poissa töistä. sain nipun lippulapunlippuja mukaan (täällä tieto ei kulje sähköisesti), joista tärkeimmän, eli veriryhmälapun otto hukkasi illan hämärtyessä ja sitten aamulla kipin kapin linköpingiin. aika oli kello 8 ja toimituksen oli sanottu kestävän noin kolme tuntia.

puoli ysiin mennessä oli multa otettu ultra, lapselta sydänkäyrä ja isketty kanyyli suoneen niin, ettei kutomisesta tullut enää mitään. puoli yksitoista hätistin jonaksen ulos sairaalasta ostamaan patteria makkariimme, jonka edellinen versio oli sanonut työsopimuksen irti. kärsivällisyyteni riitti tasan puolille päiville, mutta kellon tullessa kaksitoista sain slaagin ja kipitin kysymään, että mikä hommassa maksaa. kaffekuppien äärestä kuului ööh...ääh..on niin kovin kiire..voi voi..anteeksi, johon totesin, että eipä mitään kiirettä. meikäläisten pitää olla kello kaksi hakemassa ottoa hoidosta ja että on olemassa tasan kaksi vaihtoehtoa, joko a) he ryhtyvät hetinmiten töihin tai b) meikäläinen painuu ulos ovesta, eikä käännöstä yritetä. täällä ei asioita sanota suoraan, joten huoneessa oli melko vaivautunut tunnelma. hoitajani kysyi, eikö olisi mahdollista, että jonas menisi hakemaan lapsemme hoidosta (matka yhteen suuntaan kestää 45 min) ja tulisi sitten hakemaan minua. ei käynyt. ilmoitin kohtuullisen selkokielisesti, että koska toimituksen oli sanottu kestävän maksimissaan kolme tuntia ja me olemme varanneet viisi tuntia ja että elämässämme sattuu olemaan muutakin tekemistä kun maata joutilaana ja nälkäisenä sairaalan petillä, on valittava kahdesta edellisestä. tämän jälkeen en enää nähnyt "omaa hoitajaani", mutta sen sijaan alkoi tapahtua. tosin lapsen sydänkäyrät oli otettava uudelleen, koska edellisestä kerrasta oli mennyt jo niin kauan aikaa ja kohdun relaksoijan tippumista piti odottaa 20 min, mutta kuitenkin. ensin mahaani tuuppi päivystävä lääkäri ja sitten osaston ylilääkäri ja sitten pääsimme lähtemään kotiin juniorin kököttäessä massussani sitkeästi pää ylöspäin. paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. onneksi en ollut se sydäninfarktipotilas, joka viime viikolla kuoli ambulanssiin siitä syystä kun kuskien vuoro loppui kesken keikan ja vuoronvaihdon suorittaminen oli tärkeämpää kuin potilaan toimittaminen sairaalaan.

sen verran sain kuitenkin neulottua, että paidan ensimmäinen (lyhyt-)hiha on aloitettu.