hypätkää vaan suoraan tän päivityksen ohi, jos olette jo kurkkuanne myöten täynnä jokelaa ja kauhajokea.

olen aina sanonut, että en pelkää mitää muuta kuin pahoja ihmisiä. nyt joudun ehkä lisäämään listaan myös välinpitämättömyyden, ahneuden ja tyhmyyden.

tapaukset ovat kauheita, selittämättömiä eikä niitä voi millään muotoa hyväksyä, mutta tapahtumissa on myös elementti joka saa minut vihaiseksi, eikä tämä ole ampujan typeryys. minusta on kohtuutonta, että asiassa vaaditaan tilille aseenkantolupaa jatkanut poliisi tai suu vaahdossa kouluihin lisää kuraattoreita ja koulupsykologeja. tämähän on sama kuin homeisen talonseinän peittäisi uudella maalilla. peitetään ongelma ja yritetään siirtää vastuu siitä taholle jolle se ei ensisijaisesti kuulu. vaikka koulussa olisi kolmekymmentä kuraattoria, voiko yksikään heistä sanoa tuntevansa yksittäisen oppilaan mielen kun he eivät todellisuudessa edes tunne yhtään oppilasta yksilönä (okei, kyllä jos joukossa on naapurin maija joka on viimeiset viisitoistavuotta käynyt kuraattorinperheen tiinan synttäreillä). ihminen pitää tuntea, hänen kanssaan elää, jotta käyttäytymisestä tai sen muutoksesta voisi päätellä jotain.  ja silloinkin on monasti niin syvällä, että ei pystytä tunnustamaan sitä että omalla rakkaalla on jokin todella pahasti vinossa.

mielestäni yhteiskuntamme maksaa nyt ja tulevaisuudessa kallista hintaa kasvustaan. vanhemmat ovat kotiin palattuaan (siis mikäli ylipäätään palaavat kotiin) liian väsyneitä omasta suorittamisestaan jaksaakseen enää antaa lapsilleen tai edes olla läsnä lapsen arjessa. monet pienet vivahteet jäävät huomaamatta ja pahanolon purkauksia ei hyväksytä oman väsymyksen, kiireen tai suorittamisen takia. lasta kannustetaan itsenäisyyteen, vastuuseen ja suorittamiseen väärin perustein. ja vastuu lapsen kasvattamisesta siirretään kodilta ensin päiväkodille, sitten koululle. onhan tämä helpompaa kun panostaa omia voimiaan arjen ongelmien kohtaamiseen, varsinkin kun työ on jo vienyt voimat tai työ ja sen tulevien ongelmien ratkaisu tuntuu mielekkäämmältä kuin kodin arki myötä ja vastamäkineen.

en tässä paatoksessani mitenkään halua syyllistää ampujien vanhempia, saati kritisoida heitä vaan kritisoin ehkä enemmän omaa itseäni, sitä kuinka helposti annan lasteni ennemmin katsoa videota ja luen itse lehden kuin pelaisin heidän kanssaan afrikantähden ja samalla tuntisin heidän läsnäolonsa, mielialansa ja he ehkä sanoisivat minulle jotain mikä nyt jää sanomatta. jotain, mikä yhdistettynä tulevaisuuden tuomiin vastoinkäymisiin kasvattaa jotain niin suurta vihaa ettei näe ihmisessä tai elämässä enää mitään kaunista.

piste.